Mä olen 29-vuotias yksinhuoltaja. Kaksi lasta, 4 ja 7. Arki on yhtä rumbaa: päiväkoti, koulu, työt, ruoka, pyykki, nukkumaan ja alusta uudelleen. Rahaa on aina vähän liian vähän. Sitä ei tarvitse selittää kenellekään toiselle yksinhuoltajalle. Laskut tulee, palkka ei ikinä kasva, ja välillä pitää päättää ostanko uudet kengät lapselle vai itselle lääkkeet.

Oli lauantai-ilta. Lapset oli nukahtanut yhdeksän jälkeen. Kämppä oli siivottu, lelut kerätty, pyykit pyörimässä. Mä istuin keittiön pöydän ääreen kupillista teetä. Tuntui hiljaiselta. Liian hiljaiselta. Sellaiselta, että omat ajatukset alkoi raahautua niihin kaikkiin "mitä jos" -asioihin. Mitä jos olisin jäänyt opiskelemaan. Mitä jos olisin ottanut sen toisen työpaikan. Mitä jos rahaa olisi vähän enemmän.

Selasin puhelinta ihan ajatuksetta. Facebook, Instagram, sitten joku uutissivusto. Sitten muistin, että eräs työkaveri oli heittänyt läpällä viime viikolla: "On meillä yksinhuoltajillakin oikeus typerään viihdeseen." Se oli maininnut jonkun sivun, jossa se joskus pyöritteli kolikoita. En ollut kiinnittänyt huomiota. Mutta nyt, puoli kymmenen lauantai-iltana, se kuulosti ihan kiinnostavalta.

Kirjoitin hakukoneeseen ja eka linkki vei suoraan. Sivusto näytti siistiltä. Ei mitään huutavia värejä tai typerää musiikkia. Rekisteröityminen oli helppoa – kesti ehkä minuutin. Ja siellä se oli: vavada com.

Mietin pitkään, laitanako rahaa. Mulla oli tilillä tasan 87 euroa ensi viikon ruokiin ja bensaan. Lopulta päätin laittaa 20 euroa. Se oli kaksi kertaa uimahallilippu lapsille. Sanoin itselleni: "Tämä on viihdettä. Jos tämä menee, se menee. Sitten loppuu tältä illalta."

En ollut ikinä oikein ymmärtänyt näitä pelejä. Mutta näytepeli oli ihan näppärä. Valitsin jonkun pelin, jossa oli seikkailuteema – viidakkoa ja aarteita. Pyörittelin ensimmäiset kolme euroa. Ei mitään. Seuraavat kaksi euroa. 1,5 euroa voittoa. Hymähdin. Jatkoin.

Kuudennella kierroksella rullat pysähtyivät ja ruutuun ilmestyi teksti: "BONUS – 15 ILMAISTA KIERROSTA". Olin iloinen, mutta en odottanut mitään suurta. Bonuskierrokset pyörivät ihan automaattisesti. Ekalla tuli 4 euroa. Tokalla 2 euroa. Kolmannella 7 euroa. Sitten neljännellä tapahtui jotain. Rullat pysähtyivät kolmen saman symbolin kohdalla ja koko ruutu räjähti väreihin. Se oli joku yllätysmultiplieri.

8 euroa. 15 euroa. 22 euroa.

Lopussa, kun bonuskierrokset loppuivat, ruudussa luki 367 euroa. Mä katsoin numeroita. Sitten katsoin teekuppia. Sitten taas numeroita. Ajattelin, että tämä on joku virhe. Ehkä se on joku "pelirahaa" tai "bonussaldoa" jota ei voi kotiuttaa. Mutta klikkailin eteenpäin, ja kyllä, se oli ihan oikeaa, kotiutettavaa rahaa.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja tunsin oloni hölmöksi. 367 euroa. Se on melkein kahden viikon ruokaostokset. Se on lapsille uudet talvikengät. Se on bensaa kolmeksi viikoksi. Se on sellainen summa, josta mä normaalisti joutuisin tinkaamaan ja säästämään kuukausia.

Kotiutin saman tien. vavada com hoiti homman nopeasti – kymmenen minuuttia ja viesti tuli että rahat on tilillä.

Kävelin olohuoneeseen ja katselin nukkuvia lapsia sohvalla. Toisella oli peitto puoliksi päältä, toinen oli kietoutunut tyynyyn. Tuntui, että olin tehnyt jotain kiellettyä. Mutta samalla tuntui, että olin vihdoin saanut yhden pienen voiton tässä jatkuvassa selviytymistaistelussa. Ilman että kukaan minua auttoi. Ilman tukia, ilman lainaa.

En ole sen jälkeen pelannut montaa kertaa. Ehkä kerran parissa kuukaudessa. Silloin tällöin laitan sen 20 euroa, jos on ihan pakottava ikävä tai tylsä ilta. Joskus häviän, joskus voitan jotain pientä. Mutta se eka kerta jäi mun mieleen. Se oli sellainen muistutus siitä, että yksinhuoltajallakin on lupa heittäytyä typeräksi ja että joskus typeryys voi kannattaa.

Mä tiedän, että tämä ei ole mikään elämänmuutos. 367 euroa ei tee minusta rikasta. Mutta se teki minusta vähän vähemmän huolestuneen. Se maksoi lapsille uudet luistimet ja mulle uuden talvitakin. Se oli rahaa, jota mä en joutunut tienaamaan ylitöillä. Ja se tuntui ihan helvetin hyvältä.

Nykyään kun joku kysyy, pelaanko ikinä netissä, mä sanon että joo, silloin tällöin. Ja jos ne kysyy että voittaako siellä ikinä, mä sanon että joskus voi. Mutta mä lisään aina saman: "Älä koskaan pelaa rahalla, jota et ole valmis menettämään." Se on mun sääntö. Toiminut tähän asti. Ja mikä tärkeintä, mä voin yhä katsoa itseäni peilistä.

Sinä lauantai-iltana mä en muuttanut elämää. Mutta mä voitin yön itselleni. Ja kerrankin nukahdin hymyillen.